Jos ei tämä ole spektaakkeli, mikä sitten?

Ikeataivaan alla itse Saatanalta kupin tummaksi saanut eskimoraasu on ainoa esiin jätetty seikka, joka yhdistää ensimmäisen animaatioprojektimme tähän toiseen. Luminen esikoisemme oli lähinnä hetken mielijohde, tämä oli jopa johonkin pisteeseen asti harkittua ryönää. Kehityimme melkoista vauhtia, kuten ehkä huomaatte katsoessanne; näyttävyys ja liikkeiden sulavoituminen ovat epäilemättä jokaisen aistittavissa, teoksen aikanakin taso kohoaa alle kahdessa minuutissa melkoisesti. Edellisessä kuusi kuvaa per sekunti, nyt millon mitenkin monta riippuen tapahtumista. Lähes vastaava, äärihieno tökkivä tyyli hahmojen muuveissa kyllä muistuttaa kaikkia ensitekeleemme faneja siitä, että olimme yhä yhtä tosissamme puuhasteluasioissa. Etenkin alun kioskimeno saa jokaisen katsojan vakuuttumaan tasosta heti, jotta voi sitten kaiken esteettisemmäksi muuttuessa kääntää takkinsa ja myöntää työmme hienoksi.

Tällä kertaa emme vain kokoontuneet ja alkaneet rakentamisen kautta kuvaamaan, nyt asioita jopa juonittiin etukäteen ja valmistimme ajan kanssa paljon yksityiskohtia lavasteisiin. Taisi (lego)seinä maalauksineen olla ensimmäisten asioiden joukossa, joita tuota varten on kyhätty. Se onkin ainoa maininnan arvoinen osuuteni ruudulla. Cedrik rakenteli vesipostin, vahvistimen, postilaatikon ja muita detaljeja kotonaan ja lähetteli nettikamerafotoja innoissaan, jonkinlaista hyväksyntää odottaen ja aina sitä saaden. Tarinaa mietittiin milloin milläkin asenteella, koskaan kuitenkaan liian vakavasti suunnittelematta etukäteen. Sitten, viimein, alkoi olemaan aika loksautella palaset paikoilleen katukuvassa ja minun luoksehan krääsäläjä tietenkin piti hilata, kotini kun oli alle puolet kummankaan muun kämpästä. Pohja miljööllemme löytyi kellarista, en ole varma syyllistyimmekö varkauteen vai oliko se niin tyrkyllä kuin kaikki olettivat. Bongaamamme järkyttävän jyhkeä ovi ei ainakaan olisi kovilla rakennelmiemme alla ja olihan se muutenkin nerokas valinta, sain 20 neliön asuntoon yli kymmenesosan alasta vievän härvellyksen, keskelle olohuone-keittiö-makuuhuonetta. Ainoa sänkyni oli levitettävä pikkusohva ja studion pystyssä olon ajan tuppasi olemaan melko mahdotonta rakentaa se punkaksi, joten selkäni nautti projektista hieman eri tavalla kuin mieleni.

Kyllä, tuo on keskellä vuosien takaista, surullisen pientä murjuani (jota ikävoin ajoittain, siihen liittyvien unohtumattomuuksien ansiosta) ja kuten näkyy, kyseessä ei ole pienin mahdollinen väkerrys. Monta viikkoa, työvuoroista ja muista aikatauluseikoista johtuen, elin tuon kanssa ja vaikka muutaman kerran kiukutti ja meinasin linkaista rojut parvekkeelta, suuren osan ajasta olin vain onnellinen; ei ollut kovin helppoa olla ajattelematta kiehtovaa työtään, sen koko ajan tiellä ollessa.

Onneksi sentään pieniä hetkiä projektin etenemisestä tapahtui muualla, senkin jälkeen kun kammiostani oli tullut studio. Katusoittajat (esikuvina minä ja Cedrik) puettiin, jonain kofeiinin ja käkätyksen täyttämänä yönä, ystäväni Tiinan luona ja pyrotekniikkaan nojaava alkukohtaus kuvattiin Jessen parvekkeella.

Teoksen tiimoilta olisi helppo tarinoida melko loputtomiin, mutta taitaa olla kohteliasta mahdollista yleisöä ajatellen, pidättäytyä vaivaannuttamasta heitä enempää. Palaute ja muu pulina tästä (kuten kaikesta muustakin blogissamme) mieluiten tänne, että huomiot ovat kaikkien osallisten havaittavissa. On toki kivaa kuulla Messengerissä ja Facebookissa muiden ajatuksia, mutta sitten muut meistä joutuvat kuuntelemaan toisiamme, jos jotain raportoitavaa.